Joulun kellot

(Julkaistu Kyrön Joulussa 1987 ja tekijän luvalla uudestaan)

”Hiljaa, hiljaa joulun kellot kajahtaa…” Lauluntekijä Hilja Auvinen loihtii joulutunnelman kuvalla, tai suorastaan äänikuvalla kirkonkellojen soinnista jouluyön valaistussa pimeässä. Runoilijan kellot kajahtavat säkeestä säkeeseen, hiljaisina, mutta kirkkaina. Äänet kaikuvat kohti avaruutta ja heijastuvat tähtien välkkeestä, - ja yhdistävät nämä ylimaalliset mittasuhteet lämpöisten kotien kynttilänvaloihin ja lasten lauluihin. Monet monituiset jouluaamut kirkossamme on aloitettu tuolla Joulunkellot-laululla, varhaisesta ajankohdasta johtuen kenties vielä hieman painunein äänin. Mutta sitäkin ennen ovat joulun kellot soineet kirkon tapulista. Ja kohti valaistua kirkkoa rientävän sanankuulijan tajunnassa ovat ehkä juuri silloin hetkeksi yhdistyneet taivaan armo ja oma vähäinen maanpäällisyys. Nuo kolme kelloa ovat sieltä soittaneet yhteen, kaksi vanhaa vaskista ja kolmas uudempi teräskello.
E-, f- ja alemman oktaavin a-sävelen ne antavat, vanhat vasket vain askelen päässä toisistaan ja uusi teräs lisäten uuden pohjasävelen – kuin ilmoituksen uudesta, joka on syntynyt vanhan keskelle: Jeesus tullut on! Kolme kelloa; näin jouluna kuin Pyhä perhe, vanhemmat ja lapsi – joista pienin suurimpana! Kellon kaiun kuulija tulkitsee tunnelmansa mukaan. Musiikki ei luo rajoja, sävel on vapaa. Mutta kuka lähtee kelloja lähempää katsomaan, löytää niiltä sanallistakin sanottavaa. Siksi on kiivettävä vuosisataisia puuportaita, niin pystyjä kuin johtaisivat suoraan taivaaseen, ja tuettava kiiltäväksi kuluneeseen käsipuuhun. Siellä ne riippuvat rivissä kellot jykevien kirvestekoisten hirsien varassa. Keskellä kookkain, kolmesataakiloinen, jonka pronssi soi jo muinaiskirkossa Pappilanjoen suulla ja sittemmin uudesti valettiin Tukholmassa 1796, ”Magister Michael Polvianderin ja Herr Barthold Rönnbäckin aikana”. Se sai kylkeensä värssyn: ”Palvelkat Herra ilolla tulkat hänen kasvoinsa eten riemulla  Ps 100 v.2. Suurin kello siis asetettiin kantamaan ilon sanomaa. Joskin ajat olivat puutteelliset ja Jumalakin näytti peljättävältä, sai Herran kasvojen eteen kuitenkin käydä riemulla. ”Sillä Herra on hyvä; hänen armonsa pysyy iankaikkisesti ja hänen uskollisuutensa polvesta polveen.” – Kun uusi perhekirkkoliturgia alkaa sanoin: Palvelkaa Herra iloiten – häntä me kiitämme riemuiten…, voisi vanha kello huomauttaa: tuota olen tahtonut kuuluttaa jo pari sataa vuotta, pyhästä pyhään minäkin.

Toinen kellovanhus kehoitta: Lähestykät Jumalata nin hän lähesty teitä. Iac.4 v.7. ”Tämä Kyrön kirkon kello, lunastettu Seurakunnalta lahjoitetulla rahalla, on valetu Turusa v. 1797 Paulus Bjöksrömildä.” – Jumala näyttää kyllä kaukaiselta, kello sanoo, eikä voi ihminen häntä lähellensä temmata. Mutta käytyänsä armon merkkien lähelle, sanan ja sakramenttien tykö, saa hän kokea, että ”kun hän vielä oli kaukana näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä.”

Kolmas ja pienin puhuu jo moitteetonta nykykieltä: "Tulkaa ja kuulkaa jotta sielunne eläisi" Jes 55:3. Kello valettiin kromiteräksestä Lokomolla 1932 ja asetettiin virkaansa kirkon 150-vuotisjuhlassa. Se oli uusi pohjasävel vanhenevaan kirkkoon. Se puhui pysyvästä elämästä, joka tulee Sanan kuulosta. ”Jotka kuulevat Jumalan Pojan äänen, ne saavat elää.” Kaikkien kehotus on kuitenkin sama: tulkaa, lähestykää, tulkaa! Pyhästä pyhään, vuodesta ja vuosisadasta toiseen. Niin kauan kuin aikaa on. Mutta jouluna kellot soivat: ”Jeesus tullut on.” Valaistus, painopiste on hänessä, joka jo tuli. Tuli meillekin, joitten liikkeet Jumala kohti ovat hitaat.

Hannu Lehtipuu, rovasti